Jäbät ja tunteet: Urheileva lapsi tarvitsee emotionaalista rauhaa
Tunteet ovat iso osa urheilua. Usein urheilevat lapset ja nuoret kuitenkin kokevat, etteivät he saa riittävästi tukea tunteidensa käsittelyyn.
Jäbät ja tunteet -podcastin Miro ja Nosh muistavat hyvin parhaimmat ja synkimmät tunteet, joita he kokivat futisjunnuina.
Urheilun parissa lapsi kokee isoja tunteita: Onnistumisen iloa ja karvaita pettymyksiä, voiton huumaa ja turhautumisen tuskia, epävarmuutta sekä ylpeyttä omasta kehittymisestä.
– Parasta on tunnekokemusten jakaminen yhdessä joukkuekavereiden kanssa, sanoo Jäbät ja tunteet -podcastin perustaja, entinen jalkapalloilija Nosh A Lody, 33.
Urheilussa kaikki tunteet ovat sallittuja, ja siksi seuratoiminta voisi olla hyvä ympäristö tunnetaitojen harjoitteluun.
– Tunnetaitojen opettaminen on ennaltaehkäisevää työtä. Kilpailun taso on paljon parempi, kun joukkueessa on yksilöitä, joilla on terve itsetunto ja työkaluja tunteidensa käsittelyyn, Nosh toteaa.
Miksi urheilevat nuoret sitten kokevat, etteivät he saa riittävästi tukea tunteidensa käsittelyyn?
Jäbät ja tunteet -podcast on nostanut puheenaiheeksi urheilumaailman toksisuutta ja macho-kulttuuria. Vanhat urheilun ja maskuliinisuuden perinteet luovat näkymätöntä muuria, jonka edessä nuori voi kokea jäävänsä yksin tunteidensa kanssa.
Urheiluun liittyy ristiriitaisia tunteita
Yläkouluikäisten niskaan kasautuu paineita monesta eri suunnasta. Ulkonäköpaineet ovat kovat. Eikä riitä, että näyttää hyvältä. Lisäksi pitäisi olla myös vahva, kiinnostava ja ilmaista itseään taitavasti. Sosiaalisessa mediassa pitäisi loistaa, samoin koulussa ja harrastuksissa.
Kun lapsi on kaiken tämän ristipaineen puristuksessa, onko urheiluharrastus se paikka, jossa vanhemman on järkevää kasvattaa lapsensa paineita entisestään. Tätä mieltä on Jäbät ja tunteet -podcastin Miro Olsoni, 30.
– Muistan, kun junnuna lähdin joka päivä aamukuudelta Hyvinkäältä Helsinkiin futistreeneihin ja tulin iltamyöhällä takaisin. Se oli aika raadollista nuorelle pojalle.
Jalkapallon pelaamiseen yhdistyi ristiriitaisia fiiliksiä. Pelikenttä oli se paikka, jossa pystyi ilmaisemaan itseään ja kokemaan suuria tunteita. Samanaikaisesti Mirosta tuntui, ettei hänen tunteilleen ollut tilaa eikä paikkaa.
– Jälkeenpäin olen miettinyt, että kotoa on saattanut tulla myös odotuksia tähteyteen tai ammattilaisuuteen liittyen, eikä se välttämättä ole kovin terveellistä nuoressa iässä.
Lopulta Miro uupui ja masentui.
– Viimeisiin futisvuosiin ja lopettamiseen liittyy huonoja muistoja. Olin uupunut ja mietin, milloin tämä paska loppuu.
Urheilu on edelleen vahvasti mukana Miron elämässä. Hän on valmentanut neljä vuotta Pallo-Poikien junioreita. Valmentajana hän näkee lasten ja nuorten paineet, ja se huolestuttaa.
– Lasten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja tunnetaitojen tukemiseen pyritään urheiluharrastuksissa, mutta se ei ole seurojen eikä edes lajiliittojen tasolla vielä kovin pitkällä. Seuroilla ei ole resursseja satsata siihen riittävästi, hän sanoo.
– Näihin asioihin täytyy ryhtyä kiinnittämään enemmän huomiota, kun nähdään, miten huonosti monet nuoret voivat. Lajiliittojen olisi hyvä tehdä työtä kokonaisvaltaisen lähestymistavan hyväksi. Liitoista tunne- ja hyvinvointitaitojen osaaminen valuu seuroihin.
Vanhemman tärkein tehtävä on luoda rauhaa
Nosh kertoo ymmärtäneensä vasta aikuisena, miten äiti valoi häneen rohkeutta. Äidin ylpeydellä poikansa harrastuksesta ja läsnäololla otteluissa oli suuri vaikutus siihen, että Noshista tuli jalkapallon ammattilainen ja hän pelasi 27-vuotiaaksi saakka.
– Mielestäni urheilevan lapsen ja nuoren vanhemman tärkeimmät tehtävät ovat kuunteleminen, kannustaminen ja tukeminen, Nosh sanoo.
– Vanhemman keskeisin tehtävä on pitää huolta itsestään ja olla tukena lapsensa kasvussa sekä prosessissa, Miro jatkaa.
Vanhemman kannattaa ensisijaisesti huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja luoda lapselle turvallinen ympäristö, jossa keskusteleminen on avointa ja kaikki tunteet ovat sallittuja.
– Rauha ja emotionaalisesti turvallinen ympäristö vievät lasta pidemmälle kuin kilpailuhenkeä lietsova ympäristö, Miro painottaa.
Lapsen urheiluharrastus herättää myös vanhemmassa vahvoja tunteita. Vanhemman on tärkeää tunnistaa itsessään lapsen harrastukseen liittyvät tunteet ja huolehtia, että fokus pysyy lapsen tunteiden tukemisessa. Vanhemman omien tunteiden ei pitäisi vallata tilaa, kun on kyse lapsen tai nuoren harrastuksesta.
– Riittää, että vanhempi on paikalla, tukena ja mukana prosessissa, Miro Olsoni sanoo.
Kilpaurheiluun sisältyy myös joukkueesta putoaminen
Kilpaurheilun lopettaminen ja joukkueesta lähteminen on lapselle kova paikka. Lapsi on useimmiten tehnyt jo toistakymmentä vuotta kovasti töitä ja uhrauksia harrastuksensa hyväksi. Hänelle on muotoutunut identiteetti tietyn lajin harrastajana. Sitten se kaikki jää pois elämästä.
– Urheilussa kilpaillaan omasta paikasta laumassa. Lapselle on hyvä olla rehellinen sen suhteen, että kilpaurheiluun kuuluu myös joukkueesta putoamisen mahdollisuus, Nosh sanoo.
Lapsi ei ehkä halua puhua vanhemman kanssa lopettamisesta ja suuttuu, jos aihe otetaan puheeksi. Vanhempi voi pienin lausein ja elein ilmaista, että hän on tukena asian käsittelyssä.
Lopettamiseen liittyville tunteille on hyvä löytää nimiä. Niiden ääneen sanominen ja jakaminen useimmiten helpottaa lapsen oloa.
Kun lapsen elämässä on muitakin tärkeitä kiinnostuksen kohteita kuin urheilu, urheilujoukkueesta lähtemiseen voi olla helpompaa sopeutua.
– Itse ainakin haluaisin kasvattaa lapseni niin, että hänen elämässään olisi mukana urheilun rinnalla muitakin harrastuksia, esimerkiksi taidetta, Miro pohtii.
Hänellä ei ole omia lapsia. Noshilla on leikki-ikäinen poika.
– Viime vuosina on käyty kiitettävästi keskustelua siitä, että urheiluharrastuksissa jokaisen pitää saada olla oma itsensä. Tämän keskustelun ansiosta esimerkiksi seksuaalivähemmistöt voivat olla urheilun parissa avoimemmin. Urheiluharrastuksiin liittyy kuitenkin edelleen paljon toksisuutta ja keskustelua on tärkeä jatkaa, Miro toteaa.
Lue myös: